Antero oli viimein kyllästynyt makaamaan lakanoidensa välissä saamatta unta. Aina häntä ei vaivannut sekään ettei hän saanut unta, viileät ja pehmeät lakanat yksinään olivat joskus aivan tarpeeksi hyvä asia. Hiljainen talo, pehmeä vuode ja pimeää ulkona. Muita ei ollut hereillä kuin hän ja ehkä joku kissoista. Välillä Anterosta oli kyllä tuntunut siltä, että hänen lapsensa valvoivat enemmän kuin mitä hän konsanaan. Danielista hän ei tietenkään osannut sanoa, poika kun oli akatemiassaan. Mutta monesti Germaine valvoi työhuoneessa näytön ääressä ja Owen milloin missäkin päin taloa, nenä joko koulukirjassa tai jossakin muussa tärkeässä opuksessa. Antero oli huomannut aina joskus valoläikkiä ulkona nurmikolla, kun oli itse noussut vuoteestaan hakemaan lasillista vettä. Joskus hän yritti arvata kumpi kakosista oli hereillä sen perusteella, mistä ikkunasta valo kajasti. Joskus mies hiipi katsomaan oliko ollut oikeassa, mutta yleensä hän vain tyytyi arvailemaan omaksi huvikseen ja palaamaan pian peiton alle.
Mutta vaikka pimeä kamari oli yleensä yksin tarpeeksi rauhoittamaan miehen mielen, tunsi Antero olonsa jotenkin levottomaksi. Tai ehkä se ei ollut oikea sana - hän oli hyvinkin levollinen, mutta jostakin syystä hänestä tuntui siltä ettei hänen kuuluisi nyt pysyä paikallaan. Antero antoi periksi, nousi hiljaa ja pukeutui pimeässä. Ikkunoista tuli juuri ja juuri sen verran valoa, että hän pystyisi liikkumaan ympäriinsä törmäilemättä kalustukseen. Mies käveli sukkasillaan yläkerran käytävän läpi, yksi kissoista huomasi hänet ja kipaisi hänen housunlahkeidensa perään. Yöpalan toivossa, kaiketi. Antero vilkaisi ohimennessään ikkunoista ulos pihanurmelle - ulkona ei liikkunut ketään. Missään ei myös näkynyt valoa, hän oli ainoana hereillä. Noh, hän ja kissa. Se oli jompikumpi nuoremmista kissoista, joko Bobby tai Betsy. Antero ei rehellisesti sanottuna erottanut niitä toisistaan, mutta eipä se kissoja tuntunut koskaan haittaavan.Hän käveli portaat alas mahdollisimman hiljaa, yksi askelma meinasi aina narista ja Antero astui sen yli. Kissa tassutteli kevyesti hänen jäljessään ja pysyi tiukasti toisen kannoilla, kun tämä astui etuovesta hieman viileään ulkoilmaan. Loppukesän yöt, joko petollisen lämpimiä tai yllättävän kylmiä. Tämä ei tuntunut osaavan päättää, kumpi olisi. Antero panoi oven kiinni ja lähti kävelemään tietä ylöspäin kohti vilkkaammille alueille johtavaa siltaa, hieman kauemmas heidän uneliaasta taajamastaan. Vaikka se osa Loveless Riveriä olikin selvästi nukkumalähiö, huomasi jo muutamien mutkien jälkeen miten syrjässä he asuivatkaan. Asuintaloja ilmestyi hiljakseen lisää, ensimmäiset katuvalotkaan eivät tulleet vastaan ennen kuin suuri silta omine lamppuineen oli jo näkyvissä tien päässä. Kissa - oli se sitten Robert tai Elizabeth - kiirehti aina välillä yöllisen seuralaisensa edelle nuuhkimaan yön tuoksuja ja kiehnäämään sillan penkkejä vasten. Antero vilkaisi sillan alla kohisevaan veteen vain ohmiennen, hänen olisi pysyttävä liikkeessä pysyäkseen lämpimänä. Veden virtausta oli niin helppo jäädä tuijottamaan, varsinkin pimeässä kun joki oli yksi musta jättiläinen joka eli aivan omaa elämäänsä kurotellen penkoille ja yrittäen nostaa vaahtopäitä kuin olisi kovinkin mahtava uomassaan,
Joen kohina vaimeni hiljakseen kun askelet veivät kauemmaksi sillasta, muutaman korttelin jälkeen ei olisi välttämättä edes uskonut olevansa lähellä jokea. Nyt oltiin jo selvästi asuntoalueella, Antero huomasi muutamissa ikkunoissa valoja. Ne näyttivät tavallaan mukavilta, mutta Anteroa ei olisi lainkaan haitannut tieto että hän oli ainoana hereillä koko kaupungissa. Jalkakäytävän vierellä palavat katulamput eivät juuri tehneet mitään pimeyden karkottamiseksi, kunhan loivat omia yksityisia keilojaan joiden sisällä se ei vallinnut, mutta joista saattoi silti nähdä miten kauempanan oli vain mustan ja tummansinisen sävyjä. Melkein nukkuva kaupunki.
Merkitykset%C3%B6n%20kuva.jpg
Antero huomasi mustan auton vasta, kun se oli samalla kujanpätkällä hänen kanssaan.Se oli kai sammuttanut moottorinsa jossakin vaiheessa ja rullannut hljaa alas pientä kaltevaa katua kunnes oli aivan miehen lähellä. Antero pysähtyi ja jäi katsomaan autoa, sekin jarrutti hänen kohdallaan. Kissa ei vaikuttanut välittävän sen kummempia autosta kun sen moottorikaan ei käynyt, se vain tuijotti ajoneuvoa hetken ja vaelsi sitten tienvieruksen ruohikkoon metsästämään hyönteisiä puolihuolimattomalla tavalla. Auto pysähtyi, sen takapenkiltä nousi joku. Tummiin pukeutunut mieshenkilö, katulampun valo heijastui tämän aurinkolaseista. Toinen ei varmasti nähnyt juurikaan eteensä, Antero ajatteli itsekseen ja hymähti hiljaa. Toinenkin auton takaovista avautui, ulos kömpi samaan tapaan pukeutunut veikkonen joka ei ollut yhtä pitkä kuin mitä jalkakäytävällä seisova heppu. "Suonette anteeksi", vähemmän lyhyt mies aloitti, "mutta tunnetteko kenties henkilöä nimeltä Tabitha Garp?" Mitäs ihmettä tämä on, Antero ajatteli ja nojasi toisella kädellään katulampun runkoon. Hän olisi aivan helposti voinut sanoa "ei" ja kertoa näille ylipukeutuneille herroille ettei asia joka tapauksessa olisi kuulunut heille, mutta tilanne oli omalla tavallaan melkein huvittava. Mikäs siinä, mennään virran mukana Antero mietti ja hymyili kysyjälle. "Tunsin", hän vastasi suupieliensä värähtäessä vielä hieman ylemmäs. "Tunsitte?" Tummiin pukeutunut miekkonen kysyi terävästi. "En ole nähnyt häntä yli kymmeneen vuoteen", Antero sanoi ja huomasi toisen hieman värähtävän. Toisella puolella autoa seisova mies yskähti hiljaa ja sai palkkioksi pistävän katseen kumppaniltaan. Bobby - vai oliko se nyt Betsy - oli löytänyt jotakin ojasta ja loikannut ruohikon sekaan saadakseen sen kiinni.
"Entä kenties henkilön nimeltään Nancy Garp?" kysyi vähemmän lyhyt mies. "En koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti", Antero aloitti yhä kohteliaasti hymyillen, "mutta sain sen käsityksen ettei häntä ole nähty täällä päin yli kolmeenkymmeneen vuoteen." Nyt miehet mustissaan näytivät selvästi vaivautuneilta, molemmat rykivät hiljaa parrattomiin leukoihinsa. Jalkakäytävällä seisova mies nyökkäsi hiljaa, sitten nyökkäsi uudestaan kuin olisi vain suorittanut omia pakkoliikkeitään eikä suinkaan nyökännyt Anterolle. Sitten molemmat kapusivat autoon sanomatta mitään, paukauttivat ovet kiinni ja kuka sitten kuskin paikalla istuikaan käynnisti auton moottorin.
Antero jäi katsomaan hiljaa auton perään. Totuus kai vapautti, hän hymähti itsekseen. Kissa kapusi ylös ojasta, se riiputti hengetöntä päästäistä hampaissaan. "Sait saalista vai? Hyvä kissa", Antero sanoi eläimelle. Kissa miukaisi ja laski päästäisen miehen jalkojen juureen. "Hei, en minä sitä halua. Pidä vain itse", mies sanoi. Auton moottorin ääntä ei enää kuullut, se oli kai jo ylittänyt sillan. "Meidänkin pitäisi varmaan mennä, vai mitä? Olemme olleet ulkona aivan tarpeeksi kauan", Antero sanoi ja lähti kävelemään takaisin kohti kotia. Kissa naukaisi hiljaa, poimi päästäisen katukivetykseltä takaisin hampaisiinsa ja kipitti toisen vierelle. Heillä olisi vielä jonkin verran matkaa samalle sillalle, jonka suuntaan kummallinen auto oli äsken kadonnut.




(Tuntuu että pilaan tekstin tautatiedoillani, mutta muistaako kukaan Nancyn työpaikalle saapuneet kummalliset uhkauskirjeet? Tässäpä miehet niiden takana - muodikkaasti myöhässä tosin.)