Kelly Duveen heräsi tasan keskiyöllä. Hän pukeutui rivakasti ja varmisti, että ovi oli lukittu. Kelly aukaisi ikkunansa ja luisui ketterästi köyttä pitkin maahan. Kelly oli viisitoistavuotias, pitkä tyttö jolla oli lyhyt ruskea tukka. Hän oli tulinen persoonallisuus, ja poikkesi siinä parhaasta ystävästään Mirandasta, varsinaisesta elävästä jääpuikosta. Kelly oli juuri lähtenyt tapaamaan Mirandaa.

Jäätävän kylmä pohjoistuuli puhalsi kuin suoraan jäätiköiltä kantautuneena. Kelly vilkaisi ympärilleen varmistaakseen ettei kukaan seurannut häntä. Sitten hän nosti äänettömästi viemärinkannen paikoiltaan, laskeutui pari puolaa alemmas ja asetti kannen takaisin. Kelly pudottautui äänettömästi viemärin pohjalle ja alkoi kahlata eteenpäin likavedessä. Kellyn teki mieli raapaista tulitikku, mutta se ei kannattanut metaanin takia. Jonkin matkan päähän päästyään hän kiipesi jälleen ylös, siirsi viemärinkannen ja päätyi pienelle likaiselle sivukujalle. Täällä heidän piti tavata, mutta…

– Luulin jo, ettet tulisikaan. Kelly säpsähti äänen kantautuessa hiljaisena varjoista. Sitten hän hymyili. Varjot ottivat selvän muodon, jos niitä vain katsoi tarkemmin. Tumma, kauhtunut nojatuoli. Nuori hahmo. Tumma puku, tahraton kaulus, mustat kiiltonahkakengät. Pitkät, mustat hiukset ja savunharmaat silmät. Harmaissa silmissä tietävä, ystävällinen katse. Kyynärpäät tuolin käsinojilla ja yhteen asetetut sormenpäät. Mutta hahmosta sai vaikutelman, ettei tuoli ollut hylätyllä kujalla vaan tummassa olohuoneessa, ja ettei tiiliseinä ollutkaan muuta kuin samettiverhojen laskostan luomaa harhaa.

– Hyvä nähdä sinut ehjänä, Miranda, Kelly sanoi.

– Katso uudestaan parin tunnin päästä, Miranda naurahti.

He lähtivät kävelemään Mirandan huoneistolle. Suunnitelma olisi vielä kerrattava kunnolla ennen kuin se uskallettaisiin panna täytäntöön.

Mirandan huoneisto ei ollut hulppeimmasta päästä. Suoraan sanottuna se oli läävä. Miranda loikoili lattialla ja näpytteli tietokonettaan. Kelly teki yhdysvaltojen armeijan lihaskuntoharjoituksia. He söivät pari voileipää ja yrittivät nukkua jonkin aikaa.

Kello oli vähän yli kaksi, kun Kelly avasi ikkunan ja kiipesi palotikkaille. Hän kiipesi ylös katolle ja loikkasi ketterästi viereisen rakennuksen savupiipun viereen. Museo oli puolivälissä korttelia. Alhaalta kadulta tuleva kylmä tuulenpuuska sai Kellyn värähtämään ja astumaan sadevesikouruun, joka rämähti äänekkäästi. Kelly painoi radiopuhelimen tangenttia. Kaksi sekuntia kohinaa ja pois eetteristä.

Miranda vilkaisi radiopuhelinta ja käänsi katseensa takaisin tietokoneen näyttöön. Liiketunnistimet ulkopuolella… Pois päältä. Miranda sieppasi radiopuhelimen.

– Kymmenen sekuntia, Kel. Miranda kuiskasi mikrofoniin.

– Auki ja kiinni, Kellyn ääni särähti. Mirandan kädet hikoilivat. Näppäimistöllä näkyi kosteita läikkiä. Sisätilojen liiketunnistimet… Pois päältä. Lukituskoodi… Yksi, ei, kaksi numeroa selvillä…

Kelly varmisti turvavaljaidensa kiinnityksen ja pujottautui varovasti sisään lasiseen kattoikkunaan leikkaamastaan reiästä. Yhdeksän metrin päässä hänen alapuolellaan kimalteli lasikupunsa suojassa jalokivikaulanauha, jonka keskuksena oli kuulu kaksoistimantti, Afrikan Valo. Kelly laskeutui hitaasti köyttä myöten. Hän oli ylösalaisin, ja veri pakkautui nopeasti päähän. Siinä se oli. Kupu pois… Hiljaisuus. Liiketunnistimet eivät toimineet. Kelly sieppasi nopeasti jalokivikaulanauhan, laittoi tilalle jäljitelmän ja asetti kuvun takaisin. Hän alkoi kiivetä takaisin ylös. Ulos reiästä, katolle. Hiljaisuus. Kelly irrotti turvavaljaat ja loikkasi seuraavan rakennuksen katolle. Hän juoksi katon toiseen päähän ja kurkisti kadulle. Moottoripyörän ääni lähestyi. Kelly tiesi, että hänen pitää hypätä ennen kuin se ehtii hänen kohdalleen, muuten hän jäisi auttamattomasti kyydistä. Nyt!

Kelly putosi pyörän takapenkille ja tarrautui sivulaukkujen kahvoihin.

– Saitko sen? Miranda kysyi heidän kiitäessään ties millä nopeudella ulos kaupungista.

– Sain! Kelly vastasi ja puristi kahvoista entistä tiukemmin heidän tullessaan sarjaan kuolemankurveja, jotka Miranda kaahasi entistä kovemmin. Kelly ja Miranda nauttivat kumpikin siitä tunteesta, joka sai sisäelimet lentämään kurkkuun ja adrenaliinin sumentamaan silmät. Mirandan vanhan asunnon vuokrasopimus oli loppunut juuri sopivasti, ja he suuntasivat vanhaan autiotaloon maaseudulla.

– Jos minä saan Afrikan Valon itselleni, sinä voit pitää kaikki muut kivet, Miranda sanoi äkkiä.

– Sovittu!

Kelly rakasti uutta kylpyhuonettaan. Se toi mieleen Pompeijin mahtipontiset kylpylät. Kelly mietti. Oli kulunut jo kauan aikaa siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt Mirandan. Samassa Polte heräsi. Miranda. Vauhti. Afrikan valo ja tuli. Ja Polte. Kelly syöksähti pystyyn, kuivasi itsensä ja pukeutui, juoksi ulos, kiipesi parvekkeelle palotikkaita pitkin ja takaisin alas, heittäytyi maahan, teki 50 punnerrusta… Ja hävisi taistelunsa. Hän marssi sisälle ja otti pikavalinnalla Mirandan numeron.

– Hei vaan, chilipippuri, tuliko ikävä? Mirandan ääni kuului leikillisen kylmänä kuulokkeesta.

– Hei itsellesi, onko FBI jo saanut sinut kiinni, senkin elävä jääpuikko?

– Ei nyt ihan vielä, Miranda nauroi.

– Onko sinulla mitään mielenkiintoista kiikarissa?

– Kun nyt kerran mainitsit… Miranda aloitti. Polte Kellyn sisällä kehräsi tyytyväisenä.

Doddih, taas lisää koulussa valmistuneita juttuja (tai siis tämä yksi juttu, ehe) viihdyttämään teitä sen aikaa kun olen työharjoittelussa! Näkymisiin joksikin aikaa, lähtö on nimittäin yöjunalle jo yhdentoista aikaan illalla ja juna itse lähtee yhdeltä joten.... ;D