Kelly istui Mirandan uuden asunnon tummassa olohuoneessa ja siemaili Manalancocktailia. Hän oli saapunut varhain aamulla ja käyttänyt päivän rupatteluun ja juoksulenkkeihin Mirandan kanssa. Miranda oli keittiössä tekemässä Manalanmehua (Manalanmehu ja Manalancocktail ovat muuten samanlaisia, mutta Manalancocktailissa on tilkka giniä). Kelly kuunteli tehosekoittimen hurinaa ja nojautui taaksepäin nojatuolissaan. Cocktail lämmitti mukavasti vatsanpohjaa ja huoneessa oleva takkatuli räiskyi ihanasti. Hän rakasti takkatulta, kynttilän liekkejä, sekä Mirandan valmistamaa liekitettyä saagovanukasta, jota hän oli päivällisellä syönyt reilusti yli tarpeen.

– Mitä mietit? Miranda kysyi tullessaan keittiöstä täysinäisen mehukannun kanssa.

– Kita kiinni ja kaada minullekin, Kelly tokaisi ja ojensi lasiaan. Miranda täytti kuuliaisesti Kellyn lasin ja istahti häntä vastapäätä.

– Otaksun, että olet jo suunnitellut kaiken valmiiksi, Kelly sanoi maistettuaan muutaman siemauksen.

– Kyllä vain, Miranda vastasi ja otti tuolin takaa rullalle käärityn paperin, jonka sitten levitti sohvapöydälle.

– Stone-Wentworth pankin pohjapiirustukset, Miranda lausahti.

– Mitä! Kelly huusi. Takassa räjähti kuusihalko.

– Ja menit vielä puhumaan jännityksestä! Verta ja tuhkaa, siinä sinulle jännitystä! Kelly raivosi ja ponkaisi pystyyn. Takkatuli räiskyi kiivaasti.

– Voi siitä tulla jännittävääkin, tarvitsemme harjoitusta ja rahaa, Miranda rauhoitteli.

– Vai harjoitusta! Emmehän me harjoitelleet museokeikallekaan, ja mihin sinä rahaa muka tarvitset! Sinä asut hiiskatti kartanossa, pahus vieköön! Kelly kiivaili ja huitoi käsillään ympäriinsä.

– Rahaa tarvitaan seuraavaa projektiamme varten, Miranda sanoi. Kelly tipahti nojatuoliinsa ja koetti näyttää murjottavalta. Miranda oli kuitenkin saanut hänet vakuuttuneeksi, kuten aina. Hän antoi Mirandan puheen valua ulos toisesta korvasta ja keskittyi katselemaan takkatulta. Tulta, noita ihania, lämmittäviä liekkejä, jotka kuluttivat puuta, rätisivät ja sinkosivat kipinöitä ulos savupiipusta...

Kello oli 03:19 aamuyöllä kun Kelly ponkaisi istumaan pylvässängyssään. Ranskalaistyylisten ikkunoiden läpi kantautui huonosti soitettua sekametelisoosia, jota ei kehdannut musiikiksi kutsua. Jo puolentoista tunnin ajan Kelly oli yrittänyt painaa tyynyä tiukemmin korvilleen ja nukahtaa huonolla menestyksellä. Nyt hän kapusi äkäisenä ylös, avasi ikkunan ja käveli parvekkeelle. Autoradio! Tien laidalle kukkulan juurelle oli parkkeerattu toissavuotinen BMW. Kelly kiipesi palotikkaille, laskeutui alas ennätysvauhtia ja kiiti mäkeä alas. Pian hän oli auton vieressä. Sisällä ei näkynyt ketään, ja ovet olivat kiinni. Kelly hakkasi nyrkeillään ovea, riuhtoi sitä, potki auton kylkiä ja huusi ja manaili. Päässä jyskytti. Ei tuota voinut kestää! Kelly tarttui auton keulaan ja koetti työntää sitä alamäkeen. Ensin se ei liikkunut hiukkaakaan, seuraavassa hetkessä nytkähti hieman... Kelly puski autoa koko voimallaan. Moottori oli varmaan takana, koska hän tunsi auton muuttavan painopistettään. Jalkoja kivisti, kädet hikosivat, hikipisarat sumensivat silmät. Sitten, ilman minkäänlaista varoitusta, auto lähti vyörymään nopeasti alamäkeen. Kelly kaatui maahan kasvoilleen ja putosi ojaan. Tömähdys iski ilmat keuhkoista. Silmissä vilisti, keuhkoissa poltti eikä meinannut saada henkeä. Hänen edessään häälyi jotain. Kelly siristi silmiään ja koetti vaimentaa päässään takovan migreenin. Häälyvä hahmo selkiintyi Mirandaksi, joka heilutti kättä hänen kasvojensa edessä ja huusi jotain, josta Kelly ei saanut mitään selvää. Isku oli lyönyt korvat lukkoon, mahaneste maistui suussa kitkerälle ja aavistuksen verelle.

– ... oletko sinä kunnossa? Miranda ravisteli Kellyä hartioista.

– Mitäs luulisit, Kelly urahti ja kampeutui kyynärpäidensä varaan ojanpenkalle. Kuravesi litisi jaloissa ja värjäsi hänen lempisukkansa eräällä tietyllä ruskean sävyllä.

– Siis olet, Miranda hymyili ja lähti kävelemään mäkeä ylös talolle. Kauempana metsätien mutkassa auto vyöryi rakennustyömaan hiekkakuoppaan syttyen palamaan ja räjähti tulikummuksi. Kelly paiskautui kasvoilleen märkään nurmikkoon. Kun hän nosti katseensa, jatkoi Miranda yhä kulkuaan talolle, cool as ever. Kelly konttasi pystyyn itsekseen jupisten ja juoksi hieman horjahdellen Mirandan perään. Ei tuullut lainkaan, mutta ilma oli pahaenteisen kolea. Ensi yönä olisi kova pakkanen, sen Kelly tiesi. Mainio sää istua takkatulen ääressä ja juoda Manalancocktaileja niin kuin eilen illalla. Häntä hytisytti. Kelly ei pitänyt tästä tunteesta lainkaan. Ruumis värähti luuytimiä myöten, hartiat menivät lukkoon ja kurkkuun ilmestyi pala. Tällaisina hetkinä hän kaipasi Poltetta. Sen rikkiin vivahtavaa tuoksua, sen mukanaantuomaa rentoa ja itsevarmaa olemusta. Kelly katsoi taakseen mäen alla palavaan autoon toivoen kaukaisten lieskojen herättävän Poltteen. Turha toivo. Aamuyön kostean ilman samentamissa liekeissä ei näkynyt aavistustakaan tulen lämmöstä, ei yhden yhtä kipinää. Tämä oli vääränlaista tulta. Kylmää tulta. Tulta, joka ei lämmittänyt vaan jäädytti ja aiheutti paleltumia. Virvatulikin olisi mieluisampi. Kelly huokasi ja lähti jälleen kohti taloa. Ilman Poltetta hänestä tuli kireä ja ärtyisä, migreeni hiipi huomaamatta kulman takaa.

Opettajan luvalla Opontunilla nettiin ja siirtämään tekstejä koulun koneelta vuodatukseen ;) Seuraavaa osaa Sims3-tarinaani saatte odottaa vielä hetken, mutta heti tultuani kotiin kyllä avaan pelin ;D Näkymisiin siihen asti ja ilahtuisin jälleen kommenteista.