Allani levittäytyi henkeäsalpaavan kaunis laakso, kumpuileva maisema, johon jokien vallattomat viivat piirsivät kimmeltäviä reittejä. Ilma oli kirkastunut, joen yllä leijuneesta usvasta ei näkynyt enää jälkeäkään. Joenvarren pensaat laskivat lävitseen veden välkettä. Tällaistako minun mielessäni piileskeli? Näin vihreän eri sävyjen nojautuvan toisiaan vasten ja ja valoaaltojen pyyhkivän rinteitä pehmeillä käsillään. Naurahdin ja lähdin laskeutumaan alas näköalapaikaltani, korkealta kukkulalta. Alhaalla jokilaaksossa näkyi myös havumetsän tummempi viherrys, jonka keskeltä kiemurteli tuskin havaittava juova miltei valkeaa savua. Nauroin uudestaan ja kompastuin samassa maasta törröttävään oksaan. Pyörin kikatellen rinteen alas ja joudun alas päästyäni vetämään vielä muutaman kerran henkeä. Odotin että oilvet asettuivat verkkokalvoillani ja nousin sitten varovaisesti seisomaan.

    Lähdin vielä hiukkasen horjuvin jaloin kohti metsää, nähdäkseni löytäisinkö sieltä sen mitä arvelinkin. Nimittäin pienen, puoliksi maahan hautautuneen puumökin jonka katolle oli kasvanut kerros sammalta. Työnsin pienet pajupensaat syrjään. Polveni notkahtivat ja tunsin, kuinka kuuma aalto kulki vatsanpohjasta päälaelle asti, jossa se viivähteli hetken pistelynä. Mitä hiiskattia? Enhän minä tällaista ollut ajatellut. Silmieni edessä oli metsäaukea, jossa savusi vielä hetki sitten palanut nuotio. Jos hiilet olisivat ehtineet jäähtyä, olisi voinut luulla nuotion sammuneen jo päiviä sitten Koko todellisuus oli ikään kuin hidastunut ympärilläni. Luultavasti johtuen siitä, että tarvitsin aikaa ajatella. Luultavasti kyse oli jostakin alitajuntani metkusta, oli tietämättäni päättänyt järjestää itselleni seikkailun. Tällä kerralla oikein todentuntuisen. Vaikka en oikeasta maailmasta poistuessani ollut kirjoittanut toivomuslistaan itselleni seikkailua, oli se sinne jotenkin ilmestynyt. Kenties oikeassa maailmassa nyt kirjoitin unissani? Mutta. Mikä on oikea maailma, ja onko sellaista?

    Äsh, mitä hittoa, mennään virran mukana, ajattelin ja todellisuus napsahti päälle. Katselin varuillani ympärilleni tähystäen metsän varjoihin. Silloin näin varjojen seasta tulevan esiin jotain vielä varjoakin synkempää. Yhtäkkiä jäätävä kylmyys värisytti ruumistani. Vaikka kylmyys johtuikin ohitseni pyyhältäneestä tuulenpuuskasta, en voinut olla tuntematta pistelevää jännitystä katsellessani silmäkulmastani minua metsästä tarkkailevaa ihmishahmoa. Vaikka yleensä ei minunlaiseni keltanokka olisi humannut merkkiäkään siitä että läsnä oli joku muukin, oli alitajuntani ilmeisesti päättänyt olla avulias ja antaa pikku vihjeen.

    Harkitsin nopeasti. Pian tulisi pimeä, ja pienen kokoni ansiosta minun olisi helppo kadota metsään - ellei tuo minua tarkkaileva hahmoolisi niin taitava jäljittämisessä kuin uskoin hänen olevan. Pakko kuitenkin yrittää, mietin, enhän vielä edes tiennyt salliko alitajuntani minun osaavan vieraiden kieltä. Yritin epätoivoisesti olla vilkuilematta taakseni kävellessäni syvemmälle metsään. Tunsin niskassani seuraajani katseet, ja vastustin halua ponnahtaa juoksuun. Perässäni oleva oli taatusti minua vanhempija tunsi seudun paremmin kuin minä, valoisalla ei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta jos osoittaisin huomanneeni hänet. Onneksi muutaman minuutin päästä huomasin pimeän laskeutuneen. Kuu oli ponkaissut taivaalle kuin sammakon kieli ja hetkessä se hotkaisi muutaman tähden ja sylki muiden päälle kuparin väristä sylkeään.

    Huomasin mahdollisuuteni tulleen, kiihdytin vauhtiani ja pujahdin suuren, onton kannon sisälle. Elä tuu tänne, elä tuu tänne, hoin mielessäni. Heetkinen, mietin sitten äkkiä. Jos kerran alitajuntani tahtoi antaa minulle seikkailun, eikö se tarkoittaisi sitä että hahmo löytäisi minut joka tapauksessa? Vaikutin valitettavasti olevan oikeassa... Hahmo nimittäin lähestyi hitaasti piilopaikkaani. Koetin epätoivoisesti olla hengittämättä liian äänekkäästi, kun hivuttauduin kannon sisällä taaksepäin voidakseni sännätä ulos lahonneesta aukosta. "Pakene tai taistele!" Aivoni kirkuivat epätoivoisesti kun kuulin askelet jo alle metrin päässä piilopaikastani. Vedin henkeä nenän kautta adrenaliinivirran läpi. En saisi liikahtaakaan ennen kuin olisi varmaa, että minut on huomattu. Tuskin normaalioloissa kuuloalueellani oleva kahahdus sai sydämen hyppäämään kurkkuuni. Seuraajani seisoi nyt aivan kannon vieressä. Mutta minulla oli onneksi vähän etuja puolellani. Sillä vaikka olinkin vastustajaani huonokuntoisempi enkä tuntenut metsää niin hyvin, hänen olisi kantoon nähdäkseen asetuttava varsin hankalaan asentoon. Se antaisi minulle juuri sopivasti etumatkaa ja ainakin hetken edun. Vielä hetki. Odota, odota, odota... Tumma hiustupsu ilmestyi näköpiiriini. Nyt!





(Sellaista. On a completely unrelated note, lainasin kirjastosta Paprikan. Vois katsoa tänään illalla tai viikonlopun aikana.)