”Ovatko Saint Dismaksen kuvat jo valmiita?” Aretha kysyi nuorelta sudelta, joka oli livahtanut hiljaisesti luolaan. Susi vingahti myöntävästi. ”Hienoa, Burak”, Aretha huokasi. ”Centrumissa tuskin olisi ilahduttu, jos ne taas kerran saapuisivat myöhässä. Olemme oikeastaan suhteessa onnekkaita, kun saimme tilauksen kaupungista vaikka itse asumme maalla.” Nämä sanat lausuttuaan nuori nainen veti syrjään oviaukon peitteenä olevan muovipressun ja laskeutui hiekalle neljän jalan varaan. ”Tavallisessa paikassa?” Burak murahti vastaukseksi.

                      Vastauksen saatuaan Aretha pongahti matkaan suden juostessa hänen vierellään. Maaseudulla romuraudasta koottujen majojen seassa hänen ei tarvinnut piilotella häntäänsä mekon alla, vaan pystyi vapaasti juoksemaan neljällä jalalla. Arethan korvat värähtelivät heidän ylittäessään ensimmäisen dyynin. ”Nichole on taitava maalari. Onneksi hän on myös nopea. En tosin tiedä mitä värejä hän täältä löytää mutta…” Aretha huusi korvissaan ujeltavan tuulen läpi Burakille. Vielä suunnilleen kymmenen minuutin nopean matkanteon jälkeen susi-ihminen sekä dyynisusi saapuivat pieneen hiekkalaaksoon, jossa ei näyttänyt olevan mitään erikoista. Vain aivan tavallinen romuraudasta rakennettu maja ovipressuineen, tosin vähän erillään muista.

                      Aretha nousi jaloilleen ja käveli avoimen ovipressun luo. Juuri ennen kuin hän ehti kurkistaa sisään, ilmestyivät nuoren tytön kasvot oviaukkoon. ”Iltaa, Aretha”, Nichole tervehti ja ojensi tälle valkoiseen lakanaan käärityn suorakulmaisen paketin. Aretha vetäisi lakanan sivuun paljastaen osan ensimmäisestä taulusta. ”Hienoa työtä”, hän myönsi. Kuvasta katsovat ryövärin kasvot olivat niin autenttiset, ettei erehtymisen varaa ollut. Oikeassa alanurkassa erottuivat juuri ja juuri dyynikielen kirjaimet N.E. Nichole Esin.

                      ”Sinulla on hyvin onnekas nimi. Melkein kuin Saint Nicholaus”, Aretha sanoi. ”Ennemminkin kohtalokas”, Burak murahti ääneen. Aretha katsoi sutta ihmeissään. Dyynisudet puhuivat erittäin harvoin ihmisten kieltä ja olivat oman rotunsakin seurassa vaitonaisia. ”Ja minä olen sitten Saint Nichole, vai?” Nichole Esin naurahti ja astui ulos teltastaan. ”Sinun pitäisi varmaan kiirehtiä, Aretha hyvä. Aurinko nousee pian.”

                      ”Voi tuhka! Oh, anteeksi Nichole. Minun todellakin täytyy mennä!” Aretha huudahti nähdessään aamuauringon ensimmäisten säteiden aavistuksia dyyneissä. Hän kietaisi maalaukset nopeasti takaisin lakanan peittoon, sitoi ne selkäänsä ja lähti juoksemaan. Ilman taakkaa Kulkeva Burak ohitti tytön nopeasti heidän kiitäessään takaisin Arethan majalle ja samalla lähemmäs kaupungin ja Centrumin rajaa. Arethan saapuessa hiekkaisena ja hikisenä oli hänen harmaa pukunsa jo asetettu laverille ja verhon takana oli kylpypalju täynnä vettä. Aretha heitti maalaukset laverille puvun viereen ja juoksi verhon taakse.

                      Aretha säpsähteli jatkuvasti kulkiessaan ainoassa oikeassa puvussaan Centrumin katuja. Hänen teräksenharmaa hattunsa oli kallellaan toiselle korvalliselle ja koko hänen pukunsa noudatti samaa soveliasta värilinjaa. Saint Dismas’ta esittävät kuvat olivat nyt käärittyinä harmaaseen kankaaseen hänen suunnatessaan kohti The Real People’s Building of Art’ ia. Nuo harmaat portit olivat kummitelleet hänen mielessään aina joulukuun – tai syvätalvikuun, kuten sitä pitäisi kutsua ihmisten ilmoilla – alusta saakka. Arethan häntä oli tiukasti piilossa harmaan hameen alla.

                      ”Olet oikein ajoissa”, Amrit sanoi. Jos tuo mies olisi osannut myhäillä, sitä hän olisi tehnyt juuri nyt. ”Se on hyvä. Maalaukset”, Valdis sanoi ja ojensi ohuet, laihat käsivartensa vastaanottamaan harmaan käärön. Aretha ojensi sen hätäisesti niiaten ja perääntyi nopeasti pöydän luota ja kolme askelmaa alaspäin pienelle tasanteelle. Amrit avasi harmaan käärön naisen katsellessa. Sitten Valdis alkoi tarkastaa maalauksia. ”Hyvä, hyvä, hyvä… Mikä tuo on?”

Arethalta pääsi kauhistunut henkäys, kun nainen nosti pinosta kuvan nuoresta vauvasta. Jouluaiheisen kuvan. Nichole oli ujuttanut sen mukaan hänen tietämättään! ”Tämä – taulu – kuvastaa – syväntalven – kiellettyä – aihetta…” Amrit puhisi ja hänen kätensä hapuili puvuntaskua.

                      ”Ei!” Samassa korokkeen sivulta, harmaiden verhojen takaa syöksähti esiin suttuinen hahmo, joka esti miestä jatkamasta liikettään. ”Nichole Esin!” Aretha parahti tunnistaessaan hahmon. ”Juokse, Aretha!” Nichole kirkui ravistellessaan Valdisia niskastaan. Se herätti Arethan. Hän käännähti kannoillaan ja lähti juoksemaan ulos kaupungista. Hän ei välittänyt, vaikka häntä luisuikin esiin hameen alta, ei välittänyt, vaikka putosikin juoksemaan neljällä jalalla keskellä Centrumia. Vasta päästessään kaupungin ulkopuolelle hän uskalsi hengittää. ”Nichole on kuollut”, Aretha kuiskasi horisonttiin tähyävälle Burakille. ”Ei”, dyynisusi vastasi. ”Nuori pyhimys elää. Saint Nichole’ on elossa.”

Heh, saatte taas kärsiä vanhoista kirjoituksista. Tämäkin sillä vuosien takana Sinisen Kynän kurssilla valmistunut. Mutta kommentteja saa yhä riipustaa ;)